Yksin rantautuminen

Lupasin alkukesästä kirjoittaa yksin rantautumisesta. Nyt kun kävin testaamassa uutta st-fokkaa, tuli mahdollisuus tehdä tällainen postaus. Meillä on onneksi ollut nyt kahtena kesänä satamapaikat, jotka ovat olleet tuulille varsin suojaisat. Viime kesän poijupaikkaan sopi tuuli jonkin verran, mutta yleensä se tuli sen verran vastaisesta, että ei rantautumista häirinnyt. Molemmat paikat ovat olleet poijupaikkoja. Ts. kirjoituksen perusteena on suojaisa satama, poijupaikka, 27 jalkainen purjevene ja vähäinen kokemus.

Aivan ensimmäisen käynnistän koneen ja seuraavaksi lasken isopurjeen. Kevyellä tuulella lasku onnistuu myös myötäiseen mentäessä. Lazy jackit ovat suuri apu, koska silloin purje ei valahda kannelle. Peräsin on lukittuna niin, että suunta pysyy suht kohdillaan. Tilaa tarvitaan luonnollisesti paljon ja koko ajan pitää tähystää toisia veneitä. Autopilotin käyttö kyllä helpottaa, mutta ilmankin pärjää.

Seuraavaksi fendarit paikoilleen.

Keulapurje alas ja joko sen kiinnitys sivulle tai mahdollisesti pois pakkaus. Keulaköysi valmiiksi ja kannen siivous ylimääräisistä köysistä (skuutti tms.). Rantautumisvaiheessa ei halua kompastua mihinkään.

Siivon myös sitlootan köydet pois jaloista.

Poijuhaka valmiiksi niin, että liinaa/köyttä on riittävästi/sopivasti. Poiju ei saa alkaa jarruttamaan niin, että viime hetkillä alkaa vetämään taaksepäin. Yleensä on myös aikaa laittaa puomipeite ison päälle.

Laituripaikkaa lähestyessä vähennän nopeuden noin kahteen solmuun. Tässä vaiheessa otan myös perälipun pois, jotta se ei ole tiellä. Ennen käännöstä laituripaikalle vähennän nopeuden noin solmuun ja liun vapaalla. Kovemmalla tuulella pitää nopeutta nostaa. Käännän veneen aika pienellä säteellä päin poijua niin, että poiju jää juuri ja juuri suojan puolelle (ts. mahdollinen tuuli painaa venettä poijua päin). Silloin tulen keskilijaa pitkin laituripaikkaan. Vene työntää poijun sivuun, josta ongin sen poijuhakaan. Tuo hetki on kriittisin, koska haan kiinnityminen pitää varmistaa ja samalla katsoa että linja laituriin pysyy suorana. Muuten mennä naapureiden kylkiä päin. Minulla on pinnassa nahkea köysilukitus tuota varten. Ts. pinna ei pääse vahingossa kääntymään sivuun. Kun poijuhaka on kiinni, pitää katsoa että liina/köysi pääsee juoksemaan vapaasti. Se on monet kerrat tarttunut pelastusrenkaan/lipun telineeseen. Jarrutan tarvittaessa peräköydellä (hanskat) ja annan vauhtia lisää moottorilla. Lopuksi pitää vaan kävellä keulaan ja astua laiturille keulaköyden kanssa. Ikinä ei ole tullut tuon kanssa liian kiire.

Pieni purjevene on paljon helpompi ajaa poijupaikkaan kuin moottorivene. Purjevene pitää suuntansa ja massansa ansiosta se liukuu vapaallakin tasaisesti.

Uusi st-fokka näytti upealta. Hyvin viimeistellyltä ja materiaali juuri sopivalta käyttötarkoitukseensa. Riitävän pehmeä helposti pakattavaksi. Valitettavasti skuuttikulma ei ollut aivan onnistunut ja vaatii vielä hienosäätöä. Alaliikkiä ei saanut mielestäni vetoa riittävästi. Tuulta ei ollut nyt riittävästi purjeelle (5 - 7) m/s ja meno oli liian leppoisaa. 6,2 solmua sain kuitenkin maksimit sivutuulessa GPS:llä, mutta pääasiassa  mentiin alle kuutta solmua. Viime vuonna samaan aikaan meno oli jo aika nahkeaa, pohja on tänä vuonna pysynyt luultavasti paljon puhtaampana.

Kaiken kaikkiaan leppoisa ja mukava reissu (Musta-Hevonen runt n. 13 mpk). Sitä on aina kuin uusi ihminen kun saa kolmekin tuntia tuoksutella meri-ilmaa ja kuunnella hiljaisuutta.