perjantai 5. lokakuuta 2012

Yksin rantautuminen

Lupasin alkukesästä kirjoittaa yksin rantautumisesta. Nyt kun kävin testaamassa uutta st-fokkaa, tuli mahdollisuus tehdä tällainen postaus. Meillä on onneksi ollut nyt kahtena kesänä satamapaikat, jotka ovat olleet tuulille varsin suojaisat. Viime kesän poijupaikkaan sopi tuuli jonkin verran, mutta yleensä se tuli sen verran vastaisesta, että ei rantautumista häirinnyt. Molemmat paikat ovat olleet poijupaikkoja. Ts. kirjoituksen perusteena on suojaisa satama, poijupaikka, 27 jalkainen purjevene ja vähäinen kokemus.


Aivan ensimmäisen käynnistän koneen ja seuraavaksi lasken isopurjeen. Kevyellä tuulella lasku onnistuu myös myötäiseen mentäessä. Lazy jackit ovat suuri apu, koska silloin purje ei valahda kannelle. Peräsin on lukittuna niin, että suunta pysyy suht kohdillaan. Tilaa tarvitaan luonnollisesti paljon ja koko ajan pitää tähystää toisia veneitä. Autopilotin käyttö kyllä helpottaa, mutta ilmankin pärjää.


Seuraavaksi fendarit paikoilleen.


Keulapurje alas ja joko sen kiinnitys sivulle tai mahdollisesti pois pakkaus. Keulaköysi valmiiksi ja kannen siivous ylimääräisistä köysistä (skuutti tms.). Rantautumisvaiheessa ei halua kompastua mihinkään.


Siivon myös sitlootan köydet pois jaloista.


Poijuhaka valmiiksi niin, että liinaa/köyttä on riittävästi/sopivasti. Poiju ei saa alkaa jarruttamaan niin, että viime hetkillä alkaa vetämään taaksepäin. Yleensä on myös aikaa laittaa puomipeite ison päälle.


Laituripaikkaa lähestyessä vähennän nopeuden noin kahteen solmuun. Tässä vaiheessa otan myös perälipun pois, jotta se ei ole tiellä. Ennen käännöstä laituripaikalle vähennän nopeuden noin solmuun ja liun vapaalla. Kovemmalla tuulella pitää nopeutta nostaa. Käännän veneen aika pienellä säteellä päin poijua niin, että poiju jää juuri ja juuri suojan puolelle (ts. mahdollinen tuuli painaa venettä poijua päin). Silloin tulen keskilijaa pitkin laituripaikkaan. Vene työntää poijun sivuun, josta ongin sen poijuhakaan. Tuo hetki on kriittisin, koska haan kiinnityminen pitää varmistaa ja samalla katsoa että linja laituriin pysyy suorana. Muuten mennä naapureiden kylkiä päin. Minulla on pinnassa nahkea köysilukitus tuota varten. Ts. pinna ei pääse vahingossa kääntymään sivuun. Kun poijuhaka on kiinni, pitää katsoa että liina/köysi pääsee juoksemaan vapaasti. Se on monet kerrat tarttunut pelastusrenkaan/lipun telineeseen. Jarrutan tarvittaessa peräköydellä (hanskat) ja annan vauhtia lisää moottorilla. Lopuksi pitää vaan kävellä keulaan ja astua laiturille keulaköyden kanssa. Ikinä ei ole tullut tuon kanssa liian kiire.

Pieni purjevene on paljon helpompi ajaa poijupaikkaan kuin moottorivene. Purjevene pitää suuntansa ja massansa ansiosta se liukuu vapaallakin tasaisesti.


Uusi st-fokka näytti upealta. Hyvin viimeistellyltä ja materiaali juuri sopivalta käyttötarkoitukseensa. Riitävän pehmeä helposti pakattavaksi. Valitettavasti skuuttikulma ei ollut aivan onnistunut ja vaatii vielä hienosäätöä. Alaliikkiä ei saanut mielestäni vetoa riittävästi. Tuulta ei ollut nyt riittävästi purjeelle (5 - 7) m/s ja meno oli liian leppoisaa. 6,2 solmua sain kuitenkin maksimit sivutuulessa GPS:llä, mutta pääasiassa  mentiin alle kuutta solmua. Viime vuonna samaan aikaan meno oli jo aika nahkeaa, pohja on tänä vuonna pysynyt luultavasti paljon puhtaampana.


Kaiken kaikkiaan leppoisa ja mukava reissu (Musta-Hevonen runt n. 13 mpk). Sitä on aina kuin uusi ihminen kun saa kolmekin tuntia tuoksutella meri-ilmaa ja kuunnella hiljaisuutta.




7 kommenttia:

  1. Hauska kuulla, että fokkasi on hyvä.

    Nimimerkillä "juuri samanlainen pussissa kesää odottamassa"

    P.S. Noista muutamista kuvista päätellen minusta näytti pikemminkin siltä, että purje päästäisi ylhäältä liikaa (tosin yläosaa ei missään näkynyt kokonaan). Jos vene on vielä vedessä, kokeile miltä homma vaikuttaa jos laitat skuutin taaksepäin säätölevyssä, tämän pitäisi kiristää takaliikkiä.

    Vai tuntuiko sinusta siltä, että alaliikki olisi liian pitkä? Silloin ainoa keino on tosiaan muuttaa säätölevyn kiinnityskohtaa. Tosin jos kävivät mittaamassa keulakolmion, luulisi sen olevan melko hyvin kohdallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alaliikki tuntui joo liian pitkältä. Takaliikin sain sulkemaan, mutta alaliikki oli silloin mielestäni liian kaarella kovaa keliä ajatellen. Mutta mulla oli purjekin hiukan väärin laitettu. Kiskon pylpyrästä pitäisi mennä skuuttiköysi halssikulmaan, mutta mä laitoin spinnun puomin alavetimen pylpyrään, mikä on liian lähellä kiskoa. Ihmettelin kun skuutin kiristäminen alkoi vetämään purjetta sisäänpäin kiskoa pitkin. En tietysti merillä tajunnut virhettä. Ostin vähemmän tilaa vievän pylpyrän tuohon kiskoon myös. Vene vielä vedessä ja toivottavasti pääsen viikonloppuna testaamaan.

      Poista
    2. Ok, voi sitten olla niin, että kun skuuttipiste siirtyi kiristettäessä sisälle, alaliikki tavallaan piteni koska absoluuttinen etäisyys skuuttipisteestä halssikulmaan lyheni. Olipas runollisesti sanottu. Eli pitäisi kaiketi laittaa kääntöploki lähemmäs keulaa, jolloin skuutin kiristäminen ei enää samassa määrin vedä vaunua keskelle. Toinen vaihtari on kai laittaa kääntöploki mastolle jonnekin melko korkealle. Ajanee saman asian.

      Mielenkiintoista kuulla miten nuo modaukset vaikuttavat. Minullekin itseskuuttaava on uusi juttu.

      Poista
  2. Yksinrantautumisia tällä kaudella kertynyt pyöreä nolla, aiempina vuosina sitten vähän enemmän. Mutta yksin liikkuessa korostuu juuri mainitsemasi ennakoinnin ja valmistautumisen merkitys. Yleensä jos muita veneitä on vieressä, niin sitten saa myös apua, joten vierassatamiin joutuu harvemmin ilman apuja landaamaan. Kotisatama on sitten erikseen, mutta sinne voi viritellä manöveereja helpottavia apuliinoja. Rantaudun yksin mielummin poijupaikalle ja myötätuuleen, jollon perän voi laittaa rauhassa kiinni sopivalle etäisyydelle ja keula pysyy paikoillaan. Luonnonsatamat ja sivutuulilandaukset ovat yksin yhtään kovemmassa tuulessa erittäin haastavia/mahdottomia, joten silloin mielummin ankkuri veteen ja kumiveneellä rantaan.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän tuo on. Tuulen voimakkuus onkin se ratkaiseva tekijä pystyykö yksin handlaamaan veneen rantautuessa.

      Poista
    2. Minulla tulee joka vuosi useampia yksin rantautumisia, mutta toki ne ovat yleensä samaan ja tuttuun paikkaan. Meillä on aisapaikka, joten se on aika helppo kun sinne asti pääsee. Veneessä on vanttien kohdalla kukonjalkamainen springi (en oikein osaa paremmin selittää), jonka laitan aina ekaksi kiinni. Sen jälkeen ei ole enää kiirettä.

      Vähän se silti aina jännittää, sillä laiturien välit ovat melko ahtaat ja siellä on isoja veneitä. Avance kääntyy aika hitaasti erityisesti hiljaisessa vauhdissa - minun pitää tehdä melko nopea s-mutka jotta pääsen paikalle. Lisäjännää tulee siitä, että paikka on kapea ja naapuriveneen (Swan 38) väliin mahtuu oikeastaan vaan fendari. Omassa kyljessä on muutama jälki aisaosumasta, mutta mieluummin niin kuin siinä Swanin kyljessä.

      Mutta sinänsä olen samoilla linjoilla, eli kaikki releet kuntoon hyvissä ajoin.

      Poista
    3. Ei käy kateeksi tuo sinun laituripaikkasi. Voin kuvitella, että aina on pieni stressi päällä. Ahdas kolo, pitkä vene ja Swan vielä vieressä. FF 27:ssa on aloittelijoiden elämää helpottamassa vielä törmäyslista. Ihan kätevä paalujen tms. kanssa.

      Poista

Tykkään kommenteista. Pistä sellainen tulemaan.